Barelli

Satunnainen lukija voi Barelli-sarjakuvaa selaillessaan luulla katsovansa Tinttiä. Herra de Moor nimittäin työskenteli vuodesta 1950 lähtien Hergen studioilla ja omaksui erittäin hyvin mestarin tyylin. Barelli on erittäin pikkutarkasti piirrettyä sarjakuvaa, jonka käsikirjoituksessa kukkii hyväntahtoinen huumori. Roistoja toki on, mutta hekin lähinnä naurettavia lurjuksia.

Barelli itsessään ei ole mikään nyrkkisankari tai asetta heiluttava salapoliisi, vaan hieman Tintin tyylisesti hän ratkaisee ongelmat joko tuurilla tai taidolla. Mukanaan hänellä on vaihteleva joukko apureita tarinoiden tapahtuessa usein eksoottisissa maissa.

Kuten niin monet omat suosikkini, kuuluu herra Barelli vanhan ajan sarjakuviin. Niissä ei pahemmin moralisoitu tai otettu kantaa maailman tapahtumiin, vaan tarinat kulkivat selkeästi alusta selkeään loppuun. Eri etsinet ryhmät kuvattiin kärjistetysti, joten halutessaan näistä albumeista löytää helposti rasistia luonnehdintoja. Täytyy kuitenkin muistaa jatkuvasti, että kyse on oman aikansa viihteellisestä tuotteesta. Sitä ei auta tarkastella meidän aikamme moraalikäsitysten pohjalta. Sen sijaan on lupa nauttia Barellin tapauksessa Bob de Moorin tarkasta kynästä ja reippaista seikkailuista.

Tenavat

Tarvitseeko Jaska Jokusesta kirjoittaa yhtään enempää? Eikö aihe ole jo aikaa sitten kaluttu loppuun? Voiko tästä edes yrittää sanoa jotain relevanttia?


Vastaus kaikkiin kysymyksiin on myönteinen. Jaska Jokunen tulee päivä päivältä tärkeämmäksi yhteiskunnallisten olojen muuttuessa levottomiksi ja pahoinvoinnin levitessä. Pallopäinen piirroshahmo on nimittäin mitä parhain roolimalli kenelle tahansa masentuneelle. Muistetaan vaikka hänen legendaarista neuvoaan Epulle; mikäli olet masentunut, muista painaa leuka rintaa vasten - jos nostat katsettasi, olosi piristyy ja hyvä masennus menee aivan hukkaan!

Loistavan suomalaisen nimen saanut Jaska Jokunen on siis mitä positiivisin henkilö, joka yhdessä koiransa Ressun kanssa muodostaa toisiaan täydentävän tiimin. Tosin Ressu leijailee omissa sfääreissään, jotka eivät luultavasti ole koskaan Jaskalle oikein auenneet. Yhdessä stripissä Jokunen toteaa paljon puhuvasti; millaista olisikaan omistaa ihan tavallinen koira-koira.

Suomeen Jaska rantautui joskus 1960-luvulla ja eli kiihkeimmät vuotensa 1980-loppuun mennessä. Charles M. Schulzin luoma maailma koostui loppujen lopuksi hyvin rajallisesti määrästä ihmisiä, joten se tavallaan söi itsensä loppuun. Mitään kovin kehnoa tavaraa ei mestarin kädestä koskaan päässyt, mutta itselleni ne vanhimmat sarjat ovat ainoat oikeat.

Eikä kukaan voi olla tuntematta suurta myötätuntoa Jaskaa kohtaan, kun hän haaveilee punatukkaisesta tytöstä.....

Pikku-Riku

Ruotsalaisen Torsten Bjarren piirtämä Pikku-Riku oli niitä 1970-luvun sarjakuvia, joista tuli välittömästi hyvälle tuulelle. Pikku-Riku perheineen muodosti muumimaisen ympäristön, jossa tapahtui koko ajan, mutta ei koskaan mitään väkivaltaista.

Alkuperäiseltä nimeltään Pikku-Riku oli Lilla Fridolf vuosimallia 1956. Hänestä tehtiin kuunnelmia ja elokuvia, viimeksi mainittuja peräti neljä. Rune Moberg käsikirjoitti jutu, jotka sitten Bjarre piirsi. Eräässä nettikeskustelussa Kvaak-sivustolla joku vertaa Pikku-Rikua Ville Vallattomaan, mutta omasta mielestäni ruotsalainen villikkomme oli amerikan serkkuaan huomattavasti viisaampi. Hänen kepposensa eivät ole pahansuopia, vaan älykkäitä. Loppujen lopuksi Pikku-Riku pitää aina oman perheensä puolta. Perheen, jossa äiti on oikea matroona ja isä lystikäs tollukka. Vaikka rouva määrääkin kaapin paikan perheessä, saa isäkin joskus sanoa sen kuuluisan viimeisen sanan.

Tämä sarjakuva ei varmaan enää nykyään oikein toimi, sillä siitä puuttuu kokonaan erotiikka, väkivalta ja tiedostavuus. On vain ryhmä ihmisiä, joista varsinkin aikuiset toimivat väliin hyvin irrelevantisti. Lehteä ilmestyi Suomessa vuosina 1976-78, minkä lisäksi Semicin sarjakirjoissa on ollut muutamia tarinoita.

Mukavaa, mutkatonta vanhan ajan tyylittelyä, jota suosittelen poimimaan mukaan divarin pahvilaatikoista.

Markos

Tämän sarjakuvan saaminen itselle oli näin jälkikäteen ajateltuna todella tärkeä heti pienen pojan elämässä. Markos, robottiajan sankari, iski täydellisesti noin 10 -vuotiaan lapsen mielikuvitukseen. Tarinat olivat selkeitä taisteluita hyvän ja pahan välillä, Russ Manningin piirrokset silkkaa taidetta ja tyttöystävä Leejakin aiheutti jotain tiedostamatonta.

Markoksia pystyi ostamaan divareista 70-luvun lopulla ja 80-luvun alussa pilkkahintaan. Onnistuinkin keräämään tätä sarjaa muutamia kappaleita, mutta harmikseni useita jäi löytymättä.

Lisäbonuksena Markoksessa oli jatkosarja Muukalaiset, joka sitten harmillisesti jäi kesken Markoksen julkaisun loputtua. Alkuperäisversiona tuon Manningin piirtämän sarjiksen voisi varmasti löytää.


Markoksen perusideana on vuoden 4000 aika, jolloin robotit ovat ottamassa vallan ihmisiltä. Onneksi Markoksen kasvattajana toiminut robotti A1 on aikaa sitten nähnyt tämän tuhoisan tulevaisuuden ja valmentanut miehemme sekä fyysisesti että henkisesti kohtaamaan vihamieliset robotit. Markos takoi viimeksi mainittuja pelkillä nyrkeillään tehden tyhjäksi näiden tai jonkun vallanhimoisen despootin suunnitelmat maailmanvalloituksesta.

Markos on oikeastaan Tarzan siirrettynä tulevaisuuteen. Tyttöystävä Leeja on täydellinen kopio Janesta ja juonetkin ovat viidakkosankarin seikkailujen kaltaisia. Tässä nyt ei ole mitään ihmeellistä, sillä Russ Manning piirsi myös Tarzania 60-luvulla kohoten kyseisen sarjakuvan ehdottomiin huippuihin. Hänen piirrosjälkensä on äärimmäisen realistista, täynnä lihaksikkaita miehiä sekä eroottisesti latautuneita naisia. Palataan tähän aiheeseen, jahka hiljaksiin ilmestyvä blogini pääsee viidakkoon saakka.

Professori Palmupuu

Viime vuoden syyskuussa kuollut alankomaalainen Dick Briel tuli tunnetuksi lähinnä "Professor Julius Palmboom" -sarjiksistaan. Suomeksi näitä tarinoita ilmestyi "Professori Palmupuu" -nimellä. Kovin tuottelias ei Briel Palmupuunsa kanssa ollut, sillä kokonaisia tarinoita ehti ilmestyä vain neljä.

Palmupuu on älykäs mies, joka ei tietysti professorin kyseessä ollessa ole mikään yllätys. Yhdessä hieman hitaammin reagoivan kumppaninsa kanssa he selvittävät arvoituksia, jotka kuuluvat jonkinlaisen science fictionin piiriin. Tacho-kasvin arvoituksessa eräs mies on saanut uskomattomat muusikon kyvyt erään Etelä-Amerikasta löydetyn kasviuutteen avulla. Tämä Brielin järjestyksessä ensimmäinen albumi on vanhanaikaisella tavalla viehättävä. Toimintaa on juuri sopivasti, juonen kuljetus on sujuvaa ja ennen kaikkea tarina itsesssään onnistuneen jännittävä.

Piirroksiltaan Palmupuu on ajoittaan silkkaa Tinttiä ja tämä on pelkästään positiivinen toteamus. Kuvat ovat realistisia, joskin henkilöhahmot Tintin tavoin rajusti tyyliteltyjä. Käsittääkseni nämä sarjakuvat sopivat melkein kaikenikäisille, mutta toki väkivaltaakin mahtuu mukaan. Parhaiten Professorimme puhuttelee tuossa aikuisuuden kynnyksellä. Siinä iässä ainakin itse tulin nauttineeksi suorastaan yliannostuksen tieteistarinoita muodossa jos toisessa.


Professori Palmupuun seikkailut kannattaa ehdottomasti korjata divarin alelaarista mukaan. Niistä ei varmaan koskaan tule mitään suurta keräilykohdetta, mutta sopivina annostuksina niiden nauttimista voi suositella milloin vain.

Avaruuden Jätti-Korkeajännitys

Jet-Ace Logan sai alkunsa vuonna 1956 brittiläisen Mike Butterworthin kynästä. Tätä tulevaisuuteen sijoittunutta avaruusfantasiasarjaa ilmestyi Suomessa vuosina 1960- ja 1970-luvuilla sekä uudelleen tällä vuosituhannella. Avaruuden Korkeajännitys sisälsi 70-luvun puolivälin tienoilla pelkästään jo julkaistuja tarinoita.

Jet-Ace Logan on Royal Air Forcen perinteinen sankarilentäjä, joka viis veisaa sääntökirjoista ja esimies Cobbin ohjeista. Yhdessä uskollisen, mutta hieman aran Plum-Duff Charteriksen kanssa Logan kohtaa sekä kotiplaneetallaan että avaruudessa mitä uskomattomampia seikkailuja. Avaruuden "Korkkareiden" lisäksi onnistuin aikanaan poimimaan talteen kaksi Avaruuden jätti-korkeajännitystä.



Niiden sisältämät seikkailut ovat oikeasti todella jännittäviä ja osin myös hieman mystisiä. Tarinoihin kuuluu yleesä alkuvaihe, jossa jokin uhka esitellään lukijalle. Loganin sekaannuttua asiaan hän ei kuitenkaan koskaan saa esimies Cobbia tajuamaan vaaran merkitystä. Monien vaiheiden jälkeen Logan pystyy Plum-Duffin tuella vakuuttamaan Cobbin ja tämän esikunnan todellisesta tilanteesta, jonka jälkeen asia ratkotaan enemmän tai vähemmän massiivisesti.

Piirrosjälki näissä mustavalkoisissa opuksissa on sujuvaa ja maisemat upeasti ideoituja. Niinpä ainakin itse löydän jutuista aina jotain uutta katseltavaa, koska yleensä keskityn enemmän tekstiin kuin kuviin. Huumoriakin sarjassa on, mutta se on enimmäkseen melko kuivaa ja Plum-Duffin kyseessä ollen osin hieman typerääkin. Mies on sentään kelpuutettu Royal Air Forcen palvelukseen, mutta välillä impulsiivisen Plum-Duffin reaktiot ovat lasten hiekkalaatikkotasoa. Tämä on oikeastaan ainoa negatiivinen seikka, minkä Jet-Ace Loganiin yhdistän.

Itse pidän kovasti tästä sarjakuvasta. Se on jonkinlainen sekoitus viime sotien jälkeistä "vanhan ajan" seikkailutarinaa ja uuden ajan science fictionia. Jet-Acen ja Plum-Duffin käsissä nähdään monia 50-luvulle vieraita vempeleitä, jotka eivät enää tänä päivänä näytä yhtään niin oudoilta.

Hahmon keksijää, Michael Butterworthia ei sitten pidä sekoittaa samannimiseen kirjailijaan, joka hänkin on tehnyt scifiä.

Hopeanuoli

Hopeanuoli oli ihan ehdoton juttu siinä 11-12 vuoden iässä. Vuodesta 1976 vuoteen 1985 ilmestynyt villin lännen sarjakuva oli piirrosjäljeltään korkeatasoisen realistinen eivätkä ainakaan alkuaikojen jutut olleet mitään tusinatavaraa. "Preerian tarumainen sankari, nuori intiaanipäällikkö" Hopeanuoli seikkaili tässä lehdessä tovereinaan suomalaisen uudisraivaajan poika Pekka Kenttä (eng. Bob Kent) ja intiaanityttö Kuunsäde. Lisäksi mukana hengasi puolikesy puumanpentu Tinka.

Erikoisen kiinnostavaksi itselleni lehden teki sen runsas lisäaineisto. Joka lehdessä oli oikeaa asiatietoa intiaaneista, erilaisia käsityöohjeita ja muuta mukavaa. Kyse ei ollut mistään pilipalitietoudesta, vaan ihan oikeista faktoista.


Tämänkin esimerkkikappaleen alkupuolen sivuja täydentää alalaidan tietopaketti eri intiaaniheimojen asumisalueista ja -tavoista.

Kaiken huipuksi 1979 ja 1980 Hopeanuolen keskisivut täytti loistava Turok-sarjis, joka kertoi kivikautisesta sankarihahmosta. Paria vuotta aiemmin samalla kohdalla ilmestyivät  Turokin tavoin mustavalkoisena Nuolihaukka ja Hiawatha - jolla ei taasen ollut mitään tekemistä Disney-hahmon kanssa.

Luonnollisesti mukana oli myös kilpailuja, joihin osallistuminen saattoi vaatia hieman viitseliäisyyttä!


Hopeanuoli oli lähtöisin belgialaisen Frank Selsin käsistä ja sitä piirsivät ainakin herrat Gastmans ja Verschuere. Frank Sels itse kuoli vain 44-vuoden iässä. Hän oli ollut aivan käsittämättömän tuottelias tarinoitsija, sillä parhaimmillaan kynästä lähti lähes puolen sataa sarjakuvaa viikossa.

Itselleni Hopeanuoli taisi tulla tilattuna 1977-1979 ja kaikkien numeroiden pitäisi olla tallella.....jossain............

ps. Kukahan oheisen kannen sutaisi? Hopeanuoli ja Pekka näyttävät siinä vähintäänkin hirveiltä.

Pecos Bill

Nyt lainataan surutta Wikipediaa;

Pecos Bill on amerikkalaisen kansantarun sankarista tehty italo-western-tyylinen lännensarjakuva. Sarjakuvan loivat käsikirjoittaja Guido Martina (1906 - 1991) ja kuvataiteilija Raffaele Paparella (1915 - 2001) vuonna 1949.

Sarjakuvan Pecos Bill on älykäs heikkojen puolustaja ja pahan vastustaja. Hän vastustaa tuliaseita ja käyttää vain lassoa, missä hän onkin erityisen taitava. Apunaan hänellä on Davy Crockett ja Calamity Jane, jotka vastaavat todella eläneitä henkilöitä vain nimeltään. Tosin pulska Davy Crockett kehuskelee usein Alamo-tarinoillaan. Pecos Billin rakastettu on Sue Nopsajalka tarussakin.

Lehti oli suosittu Suomessa 50-luvulla. Se ilmestyi a5-koossa joka toinen aukeama värillisenä. Sarjaa piirsi usea piirtäjä, muun muassa tunnettu Hugo Pratt. Lehteä julkaistiin Suomessa 322 numeroa. Kustantaja oli aluksi Artko Oy, mutta vaihtui 1954 Kustannus oy Pecos Billiksi, joka julkaisi myös Korkeajännitystä. Vuodesta 1962 vuoteen 1974 lehteä julkaisi Sarjakustannus Oy. Sen jälkeen yhtiö julkaisi vuosina 1981 ja 1982 sarjakirjan ja vuonna 2002 julkaistiin kaksi nostalgianumeroa ensimmäisistä Pecos Bill -lehdistä.

Tämä käsiini osunut kappale on numero 11 vuodelta 1969. Kuvallisesti Pecos Bill muistutti tuolloin ensimmäisiä Aku Ankan taskukirjoja, joka toinen aukeama oli nimittäin värillinen ja joka toinen mustavalkoinen.

Itse pidän kovasti tästä ideasta, sillä se tuo itse tarinaan omalaatuisen vivahteen. Mitä sitten tarinaan tulee, niin se on osa jatkokertomusta "Kultaisen kaupungin vampyyrit". Tosin lehden kannessa puhutaan hauskan painovirheen takia Kultaisen kupungin vampyyreistä!


Pecos Bill kokee tuimia taisteluita hyvien ja pahojen intiaanien kera ratkaisten kaikki ongelmat....loppujen lopuksi. Hyvin selkeää sarjakuvaa, jota kyllä pystyy lukemaan muutamia kertoja kyllästymättä.

Keskiaukeamalta löytyy kaunis prinsessa Altamaha, jonka kuva on mukamas Pecos Billin kokoelmasta. Nostalgisuutta lisää alalaidan teksti, joka teitittelee lukijaa. Tätä kaunista tapaa ei juuri näe sarjakuvissa tätä nykyä.

Sarjakirja 33

Kustannusyhtiö Semic Sarjakirjat olivat 70-luvun lopun hyllyn täytettä. Numeroissa 20-30 esiintyivät mm. Väiski Vemmelsääri, Masi, Nakke Nakuttaja, Pikku Riku, Mustanaamio ja Lentosotamies Pommi. Sarjakirjat suunnattiin selkeästi melko nuorille lukijoille ja joukkoon mahtui kosolti täyttä kuraa, mutta myös mm. ruotsalaista alkuperää olevia sankareita. Näistä esimerkiksi Torsten Bjarren Lentosotamies Pommi oli ajoittain hyvinkin hauska ja suorastaan anarkistinen melko korrektiin Masiin verrattuna. Toisaalta Teini-ikäinen minäni ei voinut millään tunnustaa lukevansa Nakkea tai Väiskiä, vaikka omassa genressaan ne olivat ainakin jonkinlaisia onnistumisia.

Tähän postaukseen valitsin Sarjakirjan numero 33, jonka nimenä oli ytimekkäästi Sarjakuvalehti. Kansi lupaa 128 sivua ja "Huikeita Steve Roper -seikkailuja". Tätä jenkkisankaria julkaistiin uskomattoman kauan eli vuodesta 1940 vuoteen 2004. Tämän pitkän matkan aikana Steve Roper muuttui sivuhahmosta päähenkilöksi matkaten Villistä Lännestä nykyajan New Yorkiin. Tämän kirjan jaksot ovat "Steve lapsenhoitajana", "Ryöstö" ja "Pelisyndikaatti". Näistä kaksi ensimmäistä ovat itseasiassa samaa tarinaa.

Steve Croper on ripeästi liikkuvaa tarinointia varustettuna sopivilla annoksilla huumoria. Piirrosjälki on täysin realistinen, jos kohta roistot ovat todella roiston näköisiä ja kaikki nuoret naiset hyvin kauniita. Croper hoitaa aina homman kotiin tavalla tai toisella, mutta yhden lukukerran jälkeen tarinat unohtaa nopeasti. Tämä ei ole suurta sarjakuvaa eikä sitä jaksa lukea kovin montaa kertaa uudestaan. Junassa, linja-autossa tai kesällä uimarannalla Croperin yksinkertaiset juonikuviott purevat, mutta muutoin tämä kirjaa kerää pölyä tai makaa unohdettuna pahvilaatikkoon. Ei sitä kaipaa, mutta ei sitä poiskaan raaski heittää.


Ai niin, Sarjakirja 33:sen keskivaiheilla on muutaman sivun mittainen, aivan käsittämättömän kehno ja ihmeellinen "Tappajahai" -tarina. Se alkaa ikään kuin kesken ja niin se myös loppuu. Eikä voisi vähempää kiinnostaa edeltävät tai myöhemmät tapahtumat. Varsinainen jätetäyte, jotta Sarjakirjojen 128 sivua on saatu täyteen.

Valerian avaruusagentti

Olkaa vain kateellisia, minulla on Valerian avaruusagenttisarjasta teokset "Tuhannen planeetan valtakunta" ja "Liikkuvien vetten kaupunki" alkuperäisversioina. Eivät nämä nyt ihan mahdottomia harvinaisuuksia ole, mutta onpahan hyllyssä jotain originaalia.

Mitä näistä pitäisi osata sanoa? Ne, jotka tuntevat avaruusagenttimme ja hänen aisaparinsa Laurelinen ennestään, tietävät hyvin mistä on kyse.

Kyse on yhdestä 1900-luvun lopun merkittävimmistä sarjakuvasankarista. J.C. Mezieres ja P. Christin onnistuivat luomaan aivan oman universumin tälle "ajassa ja avaruudessa" seikkailevalla tehokaksikolle. Liikkuvien vetten kaupungissa palataan aikakoneella vaarallisen Xombulin perässä vuoden 1986 New Yorkiin, kun taas Tuhannen planeetan valtakunta sijoittuu aurinkokunnan äärirajoille.

Siellä kukoistaa mystinen Syrte, jonka maalle mahdollisesti aiheuttamaa uhkaa Valerian ja Laureline lähetetään tutkimaan. Piirrostyö on kertakaikkiaan huimaa, minkä lisäksi hahmot, maisemat, rakennelmat ja erilaiset tekniset vempaimet ovat todella mielikuvituksellisia. Visuaalisuus on todella Jean-Claude Mezieresin ominta aluetta eikä olekaan ihme, että elokuvaohjaaja Luc Besson pyysi häntä mukaan The Fift Element -elokuvaan. Tuossa rainassa on vilahtaa Valerianin ja Laurelinen temmellyskenttä vähän siellä sun täällä.

Vuonna 1967 ilmestyi ensimmäinen Valerian. Sarjakuva syntyi, kun toinen ranskalainen taiteilija, Pierre Christin ehdotti yhteistyötä. Vuosien 1967-2004 välillä syntyi sitten 21 albumia, joista tämän blogipostauksen kuvissa vilahtavat kaksi ovat vuosilta 1968 ja 1971. Tätä scifiä voi lukea joko pelkkänä seikkailutarinana, metaforana nykyajasta, älyllisenä pohdiskeluna tai jopa huumorina.

Tekijäkaksikko on pystynyt tuottamaan hyvin monipuolisen sarjakuvan, joka jaksaa viihdyttää useammankin lukukerran jälkeen.

Matka Italiaan 1 & 2

Tunnustan suoraan; ostin nämä kaksi sarjakuvakirjaa selailtuani divarissa hetken niiden kuvallista antia. Realistisia yksityiskohtia, aistikkaita ihmishahmoja ja puhuttelevia värejä. Oikein kaunista työtä siis. Sveitsiläinen Bernhard Cosendai eli lyhyemmin Cosey, oli entinen mainostoimiston työntekijä ennen taiteilijaksi ryhtymistään.

Hän julkaisi yksi tai yhdessä muiden kanssa albumeita 1970-luvulta alkaen, kunnes 1988 oli vuorossa tämä "Voyage en Italie" eli Matka Italiaan 1 & 2. Cosey itse luonnehti tarinaa seuraavalla tavalla;

"A part of my family is American, they had emigrated at the time of my great-grandfather, and we have kept in touch with them. I have always asked what my life would have been if I had been a part of that family branch. And between the different answers, there would have been Vietnam."

Kantavana teemana ovat elämän menetetyt mahdollisuudet. Itselleni ei koko homma ole koskaan auennut. Päähenkilöiden vaiheet kyllä esitellään kattavasti, mutta onkohan tämä opus liian älyllinen? Tässä ei todellakaan ole kyse suoraviivaisesti kertomuksesta, jossa on alku, keskikohta ja loppu. Tämä on hyvin elämänmakuinen tarina, joka vain yksinkertaisesti pudottaa minut lukijani kärryiltä - siis loppujen lopuksi.

Miksi sitten edes kirjoitan tästä teoksesta? Tietenkin siksi, että se antaa lukijalle haasteen miettiä samaa aihetta. Mitä olisin tehnyt päähenkilöiden ominaisuudessa tai mitä menetettyjä mahdollisuuksia omassa elämässäni on ollut. Joihinkin kysymyksiin ei taida olla oikeita vastauksia tai vastauksia ensinnäkään. Jatkan kaksiosainen näytelmän tavaamista ja ehkä joku päivä myös ymmärrän sen täysin.

80 Päivässä Maailman Ympäri

Joskus 70-luvun loppupuolella alkoi Suomessa ilmestyä huonolle paperilaadulle painettuna ns. maailman kirjallisuuden klassikkoteoksia. Näitähän oli tietysti ollut jo aiemmin, mutta tällä kertaa tarinat painettiin isossa koossa. Erityisen monta sarjakuvakirjaa ilmestyi Jules Vernen tarinoista, mikä ei tietenkään ole mikään ihme.

Tämän kirjailijan jutuissa kun riitti toimintaa, joka oli helppo siirtää kuvasarjoiksi. Tällä kertaa kellarin kätköistä osui käsiini "80 Päivässä Maailman Ympäri", jonka nuorimmat piltit muistavat ainakin Jackie Chanin tähdittämänä menestyselokuvana. Sarjakuva noudattelee Vernen kirjaa hyvin tarkkaan yksityiskohtia myöten.

Piirtäjänä toimi espanjalainen Ramon de la Fuente, joka kunnostautui nimenomaan Vernen kuvittajana. Hänellä oli kaksi veljeä, Victor ja Chiqui, jotka myös olivat taiteilijoita. Ramon kuvitti uransa aikana mm. Tex (Willeriä), englantilaista Fleetway -sotasarjakuvaa sekä espanjalaista hittisarjaa Haxtur.

Kun de la Fuente kuoli pari vuotta sitten, kuvailivat täkäläiset muistokirjoitukset miestä seuraavasti; cartoonist's virtues a naturalness of the figure placed into a specific environment, the use of small lines to indicate movement or potential movement, detailed background work and a clever approach to narrative. Oheiset, hieman epäselvät kuvat kertonevat suurin piirtein saman asian. Sitä en osaa sanoa, oliko klassikkoteosten sarjakuvasoinnissa mitään järkeä. Luultavasti oli, sillä itse ainakin ostin pikku hiljaa kaikki ao. sarjan teokset. Näin tutustuin moneen tarinaan ja myöhemmin lainasin alkuperäisversiot kirjastosta. Sitä olisin tuskin tehnyt, jos de la Fuente ei olisi ollut innoittajana niin monta kertaa.

Lepakkomies ja Robin

Petteri Ojan jo toistakymmentä vuotta sitten nettiin kokoama Lepakkomies-historiasivusto kertoo tästä albumista seuraavaa;

Lepakkomies ja Robin -albumi. Kovakantinen 68-sivuinen "Värikäs Superkirja" 70-luvun alusta. Sisältää 60-luvun Batman-tarinoita, mm. Mies joka varasti Lepakkomieheltä. Kustannus Oy Williams.

En enää muista mistä tämän albumin käsiini sain, mutta taisin maksaa siitä suurin piirtein markan tai kaksi. Superkirja on täydellisesti hintansa väärti, jos pitää 60-luvun Lepakkomies -tarinoista, joissa hän ei esiinny myöhempien aikojen Pimeyden Ritarina, vaan enempi suorasukaisena sankarina. Mukana menossa on myös Robin sekä muutama Batmanin vakituisista vihollishahmoista.




Väritys on kuin Andy Warholin oppikirjasta ja vauhtia piisaa. Väliin piirrokset seuraavat toistaan kuin elokuvassa. Mitään erikoisen älyllisiä nämä Lepakkomiehen seikkailut eivät ole, mutta sehän ei ole välttämättä edes huono asia. On ilo lukea samoja tarinoita, mitä juuri lukemaan oppineena 1970-luvun alkupuoliskolla tavaili kaverin kesämökin sängyn vierestä löytyneestä lehtitelineestä. Nostalgiaa, minkä tenhoa lisää oman suosikkisupersankarini Salaman esiintyminen samassa albumissa. Mutta hänestä enemmän toisella kertaa, ihan oman artikkelin kera.




Harmillista kyllä, tähän Williamsin kustantamaan sarjakuva-albumiin ei ole lainkaan merkitty tekijöitä. Käsikirjoittajien ja piirtäjien nimiä on turha etsiä alkusivulta. Olisi myös hauskaa tietää, onko tätä albumia säilynyt useitakin kappaleita. Lepakkomiehen suosion jatkuessa vuosikymmenestä toiseen tällä lienee pieni keräilyarvokin, jos kohta itselleni läpyskän käyttöarvo on paljon suurempi eli toisin sanoen;


KAPOW!    BAM!    ZAP!    WHAP!    PONG!

.

Yhtymä W

Yhtymä W on itsenäisesti luettava jatko-osa Perijä -albumille, jotka molemmat kertovat Largo Winchin elämästä. Tämä Jean van Hammen ja Philippe Francq'n yhteistyönä syntynyt hahmo on orpolapsi, josta ajan myötä kasvaa jättimäisen yrityksen ainut perillinen. En ole lukenut Perijä -albumia, mutta Yhtymä W koostuu kahdesta eri aikatasosta. Toinen kertoo nykyhetkestä ja toinen Largon lapsuudesta sekä nuoruudesta.

Lukijalle jää mahdollisuus oman mielikuvituksen käyttöön, sillä mitään ei selitetä liian tarkasti. Tekijät ovat onnistuneet luomaan hyvin uskottavan tuntuisen maailman, jossa dramaattiset käänteet seuraavat toinen toistaan pienen pientä huumoria unohtamatta. Tämä sarjakuva on tehty aikuiseen makuun, sillä se sisältää useita, lähes pelkästään puheeseen perustuvia jaksoja. Lisäksi juoni sinänsä on  monitahoinen sisältäen myös hivenen erotiikkaa.

Piirrostyön jälkeä voi vain ihailla, sillä jotkin ruudut ovat kuin maisemakuvia. Hahmot ovat erittäin realistisia kasvojen juonteineen kaikkineen eikä muissakaan yksityiskohdissa ole mustetta juuri säästelty. Lukukokemus on siis sekä visuaalinen että psykologinen. Largo Winchin kasvaminen orpolapsesta suuren liikemiehen kasvatiksi ja edelleen imperiumin valtiaaksi on kuvattu kahta aikatasoa vasten hyvin nerokkaasti. Teoksen lopun käänteet ansaitsevat myös merkinnän, mutta eipä paljasteta enempää - jos nimittäin innostuisit vaikka itse lukemaan.

Winnetou

Karl May (oik. Karl Hohenthal) oli vuosina 1842-1912 elänyt saksalainen kirjailija, joka aloitti uransa jo nuorella iällä. Suurimman osan elämästään hän matkusteli Pohjois- ja Etelä-Amerikassa, Tyynenmeren saaristossa, Vähä-Aasiassa, Keski-Idässä ja Euroopassa.

Mayn realistinen ote sai ihmiset kautta maailman ihastumaan hänen kirjoihinsa. Niinpä hänen teoksiaan on käännetty kymmenille eri kielille. Niistä suosituimpiin kuuluivat aikanaan tarinat Old Shatterhandiksi kutsutun saksalaisen hurjapään seikkailuista Villissä Lännessä. Aisaparikseen tämä oikeamielinen nuorukainen sai apassiheimoihin kuuluneen Winnetoun. Itseasiassa Old Shatterhand oli oikeastaan omakuva Karl Maysta, sillä useimmat seikkailut perustuivat tositapahtumiin.


1970-luvun puolivälissä Winnetou -tarinoita ilmestyi suomenkielisinä sarjakuvina, jotka oli piirtänyt espanjalainen Juan Arranz. Javier Rubio puolestaan siirsi kirjojen tapahtumat sarjakuvamuotoon käsikirjoituksen puolesta. Piirrosjälki on hyvin realistista ja värien puolesta maanläheistä. Tosin osasyynä voi olla kehno paperi, jolle nämä sarjikset painettiin.

Winnetou ja Karl Mayn alter ego Old Shatterhand ovat hyvin elämänmakuisia ja realistisia hahmoja. Tapahtumat vyöryvät eteenpäin välillä nopeaan, välillä hitaammin, mutta aina uskottavasti. Nyrkkejä käytetään jonkin verran, mutta viime kädessä pääpari pärjää myös maalaisjärjellä. Joku Tex Willer tulee mieleen, mutta tuon sankarin raakuutta ei näistä tarinoista tapaa.

Nykyajan nuorelle näissä Winnetou-kirjoissa ei varmaan ole tarpeeksi vauhtia, mutta itselleni nämä ovat maistuneet aina pikkupojasta saakka. Uskottavaa Villiä Länttä oikein isoilla alkukirjaimilla.

Kung Fu

Joskus 70-luvun puolivälissä Semic Press Oy julkaisi muutamia vuosia Kung Fu -nimistä lehteä. Se koostui Marvelin materiaalista, joka oli alun perin ilmestynyt "The Deadly Hands of Kung Fu" -lehdessä. Melko useasti suomalaisen version sivuilla esiintyi Rautanyrkki, joka on seikkaillut myös Hämähäkin ja Daredevilin kanssa.

Mustavalkoinen julkaisutapa sopi omasta mielestäni oikein hyvin näihin tarinoihin, joissa paha on todella pahaa ja hyviä ei oikeastaan olekaan. Valot ja ennen kaikkea varjot leikkivät oikein mainiosti korostaen tarinoiden käänteitä. Enimmäkseen jutut koostuvat reippaasta mäiskinnästä, jota perustellaan milloin milläkin verukkeella.

Joku varmaan haluaa löytää näistä Kung Fun tarinoista enemmän kuin alkuperäiset käsikirjoittajat ja/tai piirtäjät ovat niihin laittaneet. Itse koin tämän lehden kunnon toimintasarjiksena, jota lukiessa saattoi heittää turhat ajatukset nurkkaan ja vain nauttia tapahtumien tuoksinasta.

Esimerkkikuvat on vuoden 1975 numerosta 11, jossa mm. juuri Rautanyrkki esiintyi kertoen hieman siitä, mitä hänen nimensä taustalla oli. Shang-Chi on myös kunnon sankari, joka mätkii, pätkii ja taittelee roistoja suurin piirtein toinen käsi selän takana. Toki joku erityisen taitava kaveri aina silloin tällöin yllättää hänetkin, mutta loppujen lopuksi Shang-Chi vie aina voiton.

Joonas

Edellytän hyvältä sarjakuvalta muutamia perusasioita. Tarinan kuljettamisen pitää toimia, hahmojen on oltava mielenkiintoisia ja moniulotteisia minkä lisäksi piirrosjäljen täytyy olla selkeää. Viimeksi mainittu tarkoittaa kohdallani jonkinlaista realismia. Vaikka itse sarjakuva sijoittuisi "ankkalinnaan", täytyy mittasuhteiden eri asioiden välillä pysyä kunnossa. Tästä kaikesta seuraa, että olen melko perinteisen sarjakuvataiteen ystävä. Luultavasti tässä blogissakin keskitytään jossakin 1940- ja 1970-lukujen välissä julkaistuun materiaaliin.

Tällä kertaa luin läpi, jo kolmatta kertaa, Veikko Savolaisen klassikkoa Joonas. Arktinen Banaani julkaisi "Sarjakuvaklassikot 1" kirjassaan neljä Joonaksen seikkailua, jotka on alun perin tehty noin 20 vuoden aikana. Tästä klassikosta jää ensimmäisenä mieleen huumori, jota viljellään varsinkin tarinassa "XXXXXX". Joonas myydään ruhtinattaren haaremiorjaksi ja lisämausteensa soppaan tuovat hypnoosi sekä erilaiset muistinmenetykset. Koska jutuissa on hyvä juoni ja sivuhenkilötkin saavat kosolti tilaa, on Joonas mukava lueskella useampaankin kertaan.

Veikko Savolaisen mestarillinen ote pitää otteessaan. Piirroksien puolesta Joonasta voi verrata vaikka etsivä Rip Kirbyyn, joka oli Alex Raymondin käsialaa. Suomalaisella sarjakuvalla ei ollut Savolaisen suhteen mitään hävettävää amerikkalaisille esikuvilleen. Tämän sarjakuvaklassikon neljä juttua ovat ehkä sisällöllisesti mielikuvituksellisia, mutta kuviltaan hyvin realistisia, sitä huumoria unohtamatta!

Agentti-Korkeajännitys 12/1985

Korkeajännitystä eli tuttavallisemmin Korkkaria on julkaistu Suomessa jossain muodossa jo vuodesta 1953 lähtien. Tässä vuoden 1985 Agentti-Korkeajännityksen numerossa 12 tarinat ovat sieltä vanhimmasta päästä.


 "Marsilaisten vankina", Marsin vuoteen 4005 sijoittuva sf-juttu pohjaa ajatukseen täkäläisen herrarodun kuolemasta sukupuuttoon. Sen välttääkseen marsilaiset lähtevät valloittamaan maapalloa, mutta kuinkas sitten kävikään; sankari Hugh Harkness pelastaa ihmiskunnan kauhealta kohtalolta...
Juttu oli ilmestynyt Suomessa ensimmäisen kerran jo 1954. Harmikseni en osaa kertoa, kuka tämän sarjakuvan piirtäjä on ollut. Jälki on sangen onnistunutta tarinan keskittyessä enemmän puheeseen kuin toimintaan.


Agentti-Korkeajännitys 12/1985 lehden jälkipuoliskon päättää parhaiden salapoliisitarinoiden perinnettä mukaileva Lesley Shane -seikkailu. Oliver Passinghamin loistava naispuolinen etsivä pistää tovereineen "huumauskoplan" kuriin vauhdikkaassa tarinassa, joka sijoittuu kilpahevosten maailmaan.


Molemmat tämän Korkkarin tarinat (numero jäi muuten Agentti-K:n viimeiseksi) ovat hyvin sidoksissa aikaansa eivätkä välttämättä aukea kovin nuorelle lukijalle. Toisaalta tämä tarkoittaa, että myös me keski-ikäiset voimme nauttia tyylikkäistä sarjakuvista. Kovin usein näitä ei tule enää selailtua, mutta erinomaista ajanvietettä ne ovat edelleen.

Taika-Jim taskukirjat

Näitä sai markka-aikaan noin neljällä kolikolla, kuten kuluneesta kannesta voi helposti päätellä. Tarinat ovat mukavalla tavalla vanhanaikaisia ja niissä on lukemattomia epäloogisuuksia. Siitä huolimatta tai juuri sen takia Taika-Jim pysyy lähes ajattomana lukukokemuksena. Kuuluisaa maagikkoa ja hänen tyttöystäväänsä Nardaa sekä aina lähellä pyörivää Lotharia ympäröivä maailma kuvastaa viime sodan jälkeistä Jenkkilää. Tosin välillä Taika-Jim pääsee tutustumaan epämääräisiin eurooppalaisvaltioihin, menneisyyteen, tulevaisuuteen tai ehkä jopa vieraisiin sivilisaatioihin.

Nämä taskukirjat ilmestyivät mustavalkoisina, mutta ainakin Apu-lehdessä taikurimme seikkaili myös väreissä. Lee Falk ja Phil Davis osasivat hommansa. Kuvan kahden taskukirjan yhteensä 13 juttua olivat aikoinaan ilmestyneet amerikkalaisissa sanomalehdissä. Suomessa ne julkaistiin Mustanaamio-lehdessä 1970- ja 1980-luvuilla.

Vaikka lihaksikas jätti Lothar välillä heittelee väkeä rajun näköisesti, ei yhdessäkään Taika-Jim tarinassa tule ruumiita. Taikuri luottaa hypnoosin voimaan ja roistoja satuttaa enintään Lotharin taidokkaasti tähtäämä kookospähkinä tai toisen rikollisen päänuppi. Ehkä tämä oli yksi syy siihen, miksi itse aikoinaan miellyin kovasti tähän vuosikymmeniä jatkuneeseen sarjakuvaan.

Täysin käsittämätöntä on se, että Taika-Jimistä ei ole koskaan tehty kunnollista elokuvaa. Tosin jo 1939 ilmestyi Mandrake the Magician, joka koostui 12 episodista. Ne kaikki oli nähty sanomalehtien sivuilla aiemmin. Nykytekniikalla tästä sankarista saataisiin helposti tehtyä näyttävä raina!