Professori Palmupuu

Viime vuoden syyskuussa kuollut alankomaalainen Dick Briel tuli tunnetuksi lähinnä "Professor Julius Palmboom" -sarjiksistaan. Suomeksi näitä tarinoita ilmestyi "Professori Palmupuu" -nimellä. Kovin tuottelias ei Briel Palmupuunsa kanssa ollut, sillä kokonaisia tarinoita ehti ilmestyä vain neljä.

Palmupuu on älykäs mies, joka ei tietysti professorin kyseessä ollessa ole mikään yllätys. Yhdessä hieman hitaammin reagoivan kumppaninsa kanssa he selvittävät arvoituksia, jotka kuuluvat jonkinlaisen science fictionin piiriin. Tacho-kasvin arvoituksessa eräs mies on saanut uskomattomat muusikon kyvyt erään Etelä-Amerikasta löydetyn kasviuutteen avulla. Tämä Brielin järjestyksessä ensimmäinen albumi on vanhanaikaisella tavalla viehättävä. Toimintaa on juuri sopivasti, juonen kuljetus on sujuvaa ja ennen kaikkea tarina itsesssään onnistuneen jännittävä.

Piirroksiltaan Palmupuu on ajoittaan silkkaa Tinttiä ja tämä on pelkästään positiivinen toteamus. Kuvat ovat realistisia, joskin henkilöhahmot Tintin tavoin rajusti tyyliteltyjä. Käsittääkseni nämä sarjakuvat sopivat melkein kaikenikäisille, mutta toki väkivaltaakin mahtuu mukaan. Parhaiten Professorimme puhuttelee tuossa aikuisuuden kynnyksellä. Siinä iässä ainakin itse tulin nauttineeksi suorastaan yliannostuksen tieteistarinoita muodossa jos toisessa.


Professori Palmupuun seikkailut kannattaa ehdottomasti korjata divarin alelaarista mukaan. Niistä ei varmaan koskaan tule mitään suurta keräilykohdetta, mutta sopivina annostuksina niiden nauttimista voi suositella milloin vain.

Avaruuden Jätti-Korkeajännitys

Jet-Ace Logan sai alkunsa vuonna 1956 brittiläisen Mike Butterworthin kynästä. Tätä tulevaisuuteen sijoittunutta avaruusfantasiasarjaa ilmestyi Suomessa vuosina 1960- ja 1970-luvuilla sekä uudelleen tällä vuosituhannella. Avaruuden Korkeajännitys sisälsi 70-luvun puolivälin tienoilla pelkästään jo julkaistuja tarinoita.

Jet-Ace Logan on Royal Air Forcen perinteinen sankarilentäjä, joka viis veisaa sääntökirjoista ja esimies Cobbin ohjeista. Yhdessä uskollisen, mutta hieman aran Plum-Duff Charteriksen kanssa Logan kohtaa sekä kotiplaneetallaan että avaruudessa mitä uskomattomampia seikkailuja. Avaruuden "Korkkareiden" lisäksi onnistuin aikanaan poimimaan talteen kaksi Avaruuden jätti-korkeajännitystä.



Niiden sisältämät seikkailut ovat oikeasti todella jännittäviä ja osin myös hieman mystisiä. Tarinoihin kuuluu yleesä alkuvaihe, jossa jokin uhka esitellään lukijalle. Loganin sekaannuttua asiaan hän ei kuitenkaan koskaan saa esimies Cobbia tajuamaan vaaran merkitystä. Monien vaiheiden jälkeen Logan pystyy Plum-Duffin tuella vakuuttamaan Cobbin ja tämän esikunnan todellisesta tilanteesta, jonka jälkeen asia ratkotaan enemmän tai vähemmän massiivisesti.

Piirrosjälki näissä mustavalkoisissa opuksissa on sujuvaa ja maisemat upeasti ideoituja. Niinpä ainakin itse löydän jutuista aina jotain uutta katseltavaa, koska yleensä keskityn enemmän tekstiin kuin kuviin. Huumoriakin sarjassa on, mutta se on enimmäkseen melko kuivaa ja Plum-Duffin kyseessä ollen osin hieman typerääkin. Mies on sentään kelpuutettu Royal Air Forcen palvelukseen, mutta välillä impulsiivisen Plum-Duffin reaktiot ovat lasten hiekkalaatikkotasoa. Tämä on oikeastaan ainoa negatiivinen seikka, minkä Jet-Ace Loganiin yhdistän.

Itse pidän kovasti tästä sarjakuvasta. Se on jonkinlainen sekoitus viime sotien jälkeistä "vanhan ajan" seikkailutarinaa ja uuden ajan science fictionia. Jet-Acen ja Plum-Duffin käsissä nähdään monia 50-luvulle vieraita vempeleitä, jotka eivät enää tänä päivänä näytä yhtään niin oudoilta.

Hahmon keksijää, Michael Butterworthia ei sitten pidä sekoittaa samannimiseen kirjailijaan, joka hänkin on tehnyt scifiä.

Hopeanuoli

Hopeanuoli oli ihan ehdoton juttu siinä 11-12 vuoden iässä. Vuodesta 1976 vuoteen 1985 ilmestynyt villin lännen sarjakuva oli piirrosjäljeltään korkeatasoisen realistinen eivätkä ainakaan alkuaikojen jutut olleet mitään tusinatavaraa. "Preerian tarumainen sankari, nuori intiaanipäällikkö" Hopeanuoli seikkaili tässä lehdessä tovereinaan suomalaisen uudisraivaajan poika Pekka Kenttä (eng. Bob Kent) ja intiaanityttö Kuunsäde. Lisäksi mukana hengasi puolikesy puumanpentu Tinka.

Erikoisen kiinnostavaksi itselleni lehden teki sen runsas lisäaineisto. Joka lehdessä oli oikeaa asiatietoa intiaaneista, erilaisia käsityöohjeita ja muuta mukavaa. Kyse ei ollut mistään pilipalitietoudesta, vaan ihan oikeista faktoista.


Tämänkin esimerkkikappaleen alkupuolen sivuja täydentää alalaidan tietopaketti eri intiaaniheimojen asumisalueista ja -tavoista.

Kaiken huipuksi 1979 ja 1980 Hopeanuolen keskisivut täytti loistava Turok-sarjis, joka kertoi kivikautisesta sankarihahmosta. Paria vuotta aiemmin samalla kohdalla ilmestyivät  Turokin tavoin mustavalkoisena Nuolihaukka ja Hiawatha - jolla ei taasen ollut mitään tekemistä Disney-hahmon kanssa.

Luonnollisesti mukana oli myös kilpailuja, joihin osallistuminen saattoi vaatia hieman viitseliäisyyttä!


Hopeanuoli oli lähtöisin belgialaisen Frank Selsin käsistä ja sitä piirsivät ainakin herrat Gastmans ja Verschuere. Frank Sels itse kuoli vain 44-vuoden iässä. Hän oli ollut aivan käsittämättömän tuottelias tarinoitsija, sillä parhaimmillaan kynästä lähti lähes puolen sataa sarjakuvaa viikossa.

Itselleni Hopeanuoli taisi tulla tilattuna 1977-1979 ja kaikkien numeroiden pitäisi olla tallella.....jossain............

ps. Kukahan oheisen kannen sutaisi? Hopeanuoli ja Pekka näyttävät siinä vähintäänkin hirveiltä.

Pecos Bill

Nyt lainataan surutta Wikipediaa;

Pecos Bill on amerikkalaisen kansantarun sankarista tehty italo-western-tyylinen lännensarjakuva. Sarjakuvan loivat käsikirjoittaja Guido Martina (1906 - 1991) ja kuvataiteilija Raffaele Paparella (1915 - 2001) vuonna 1949.

Sarjakuvan Pecos Bill on älykäs heikkojen puolustaja ja pahan vastustaja. Hän vastustaa tuliaseita ja käyttää vain lassoa, missä hän onkin erityisen taitava. Apunaan hänellä on Davy Crockett ja Calamity Jane, jotka vastaavat todella eläneitä henkilöitä vain nimeltään. Tosin pulska Davy Crockett kehuskelee usein Alamo-tarinoillaan. Pecos Billin rakastettu on Sue Nopsajalka tarussakin.

Lehti oli suosittu Suomessa 50-luvulla. Se ilmestyi a5-koossa joka toinen aukeama värillisenä. Sarjaa piirsi usea piirtäjä, muun muassa tunnettu Hugo Pratt. Lehteä julkaistiin Suomessa 322 numeroa. Kustantaja oli aluksi Artko Oy, mutta vaihtui 1954 Kustannus oy Pecos Billiksi, joka julkaisi myös Korkeajännitystä. Vuodesta 1962 vuoteen 1974 lehteä julkaisi Sarjakustannus Oy. Sen jälkeen yhtiö julkaisi vuosina 1981 ja 1982 sarjakirjan ja vuonna 2002 julkaistiin kaksi nostalgianumeroa ensimmäisistä Pecos Bill -lehdistä.

Tämä käsiini osunut kappale on numero 11 vuodelta 1969. Kuvallisesti Pecos Bill muistutti tuolloin ensimmäisiä Aku Ankan taskukirjoja, joka toinen aukeama oli nimittäin värillinen ja joka toinen mustavalkoinen.

Itse pidän kovasti tästä ideasta, sillä se tuo itse tarinaan omalaatuisen vivahteen. Mitä sitten tarinaan tulee, niin se on osa jatkokertomusta "Kultaisen kaupungin vampyyrit". Tosin lehden kannessa puhutaan hauskan painovirheen takia Kultaisen kupungin vampyyreistä!


Pecos Bill kokee tuimia taisteluita hyvien ja pahojen intiaanien kera ratkaisten kaikki ongelmat....loppujen lopuksi. Hyvin selkeää sarjakuvaa, jota kyllä pystyy lukemaan muutamia kertoja kyllästymättä.

Keskiaukeamalta löytyy kaunis prinsessa Altamaha, jonka kuva on mukamas Pecos Billin kokoelmasta. Nostalgisuutta lisää alalaidan teksti, joka teitittelee lukijaa. Tätä kaunista tapaa ei juuri näe sarjakuvissa tätä nykyä.

Sarjakirja 33

Kustannusyhtiö Semic Sarjakirjat olivat 70-luvun lopun hyllyn täytettä. Numeroissa 20-30 esiintyivät mm. Väiski Vemmelsääri, Masi, Nakke Nakuttaja, Pikku Riku, Mustanaamio ja Lentosotamies Pommi. Sarjakirjat suunnattiin selkeästi melko nuorille lukijoille ja joukkoon mahtui kosolti täyttä kuraa, mutta myös mm. ruotsalaista alkuperää olevia sankareita. Näistä esimerkiksi Torsten Bjarren Lentosotamies Pommi oli ajoittain hyvinkin hauska ja suorastaan anarkistinen melko korrektiin Masiin verrattuna. Toisaalta Teini-ikäinen minäni ei voinut millään tunnustaa lukevansa Nakkea tai Väiskiä, vaikka omassa genressaan ne olivat ainakin jonkinlaisia onnistumisia.

Tähän postaukseen valitsin Sarjakirjan numero 33, jonka nimenä oli ytimekkäästi Sarjakuvalehti. Kansi lupaa 128 sivua ja "Huikeita Steve Roper -seikkailuja". Tätä jenkkisankaria julkaistiin uskomattoman kauan eli vuodesta 1940 vuoteen 2004. Tämän pitkän matkan aikana Steve Roper muuttui sivuhahmosta päähenkilöksi matkaten Villistä Lännestä nykyajan New Yorkiin. Tämän kirjan jaksot ovat "Steve lapsenhoitajana", "Ryöstö" ja "Pelisyndikaatti". Näistä kaksi ensimmäistä ovat itseasiassa samaa tarinaa.

Steve Croper on ripeästi liikkuvaa tarinointia varustettuna sopivilla annoksilla huumoria. Piirrosjälki on täysin realistinen, jos kohta roistot ovat todella roiston näköisiä ja kaikki nuoret naiset hyvin kauniita. Croper hoitaa aina homman kotiin tavalla tai toisella, mutta yhden lukukerran jälkeen tarinat unohtaa nopeasti. Tämä ei ole suurta sarjakuvaa eikä sitä jaksa lukea kovin montaa kertaa uudestaan. Junassa, linja-autossa tai kesällä uimarannalla Croperin yksinkertaiset juonikuviott purevat, mutta muutoin tämä kirjaa kerää pölyä tai makaa unohdettuna pahvilaatikkoon. Ei sitä kaipaa, mutta ei sitä poiskaan raaski heittää.


Ai niin, Sarjakirja 33:sen keskivaiheilla on muutaman sivun mittainen, aivan käsittämättömän kehno ja ihmeellinen "Tappajahai" -tarina. Se alkaa ikään kuin kesken ja niin se myös loppuu. Eikä voisi vähempää kiinnostaa edeltävät tai myöhemmät tapahtumat. Varsinainen jätetäyte, jotta Sarjakirjojen 128 sivua on saatu täyteen.

Valerian avaruusagentti

Olkaa vain kateellisia, minulla on Valerian avaruusagenttisarjasta teokset "Tuhannen planeetan valtakunta" ja "Liikkuvien vetten kaupunki" alkuperäisversioina. Eivät nämä nyt ihan mahdottomia harvinaisuuksia ole, mutta onpahan hyllyssä jotain originaalia.

Mitä näistä pitäisi osata sanoa? Ne, jotka tuntevat avaruusagenttimme ja hänen aisaparinsa Laurelinen ennestään, tietävät hyvin mistä on kyse.

Kyse on yhdestä 1900-luvun lopun merkittävimmistä sarjakuvasankarista. J.C. Mezieres ja P. Christin onnistuivat luomaan aivan oman universumin tälle "ajassa ja avaruudessa" seikkailevalla tehokaksikolle. Liikkuvien vetten kaupungissa palataan aikakoneella vaarallisen Xombulin perässä vuoden 1986 New Yorkiin, kun taas Tuhannen planeetan valtakunta sijoittuu aurinkokunnan äärirajoille.

Siellä kukoistaa mystinen Syrte, jonka maalle mahdollisesti aiheuttamaa uhkaa Valerian ja Laureline lähetetään tutkimaan. Piirrostyö on kertakaikkiaan huimaa, minkä lisäksi hahmot, maisemat, rakennelmat ja erilaiset tekniset vempaimet ovat todella mielikuvituksellisia. Visuaalisuus on todella Jean-Claude Mezieresin ominta aluetta eikä olekaan ihme, että elokuvaohjaaja Luc Besson pyysi häntä mukaan The Fift Element -elokuvaan. Tuossa rainassa on vilahtaa Valerianin ja Laurelinen temmellyskenttä vähän siellä sun täällä.

Vuonna 1967 ilmestyi ensimmäinen Valerian. Sarjakuva syntyi, kun toinen ranskalainen taiteilija, Pierre Christin ehdotti yhteistyötä. Vuosien 1967-2004 välillä syntyi sitten 21 albumia, joista tämän blogipostauksen kuvissa vilahtavat kaksi ovat vuosilta 1968 ja 1971. Tätä scifiä voi lukea joko pelkkänä seikkailutarinana, metaforana nykyajasta, älyllisenä pohdiskeluna tai jopa huumorina.

Tekijäkaksikko on pystynyt tuottamaan hyvin monipuolisen sarjakuvan, joka jaksaa viihdyttää useammankin lukukerran jälkeen.

Matka Italiaan 1 & 2

Tunnustan suoraan; ostin nämä kaksi sarjakuvakirjaa selailtuani divarissa hetken niiden kuvallista antia. Realistisia yksityiskohtia, aistikkaita ihmishahmoja ja puhuttelevia värejä. Oikein kaunista työtä siis. Sveitsiläinen Bernhard Cosendai eli lyhyemmin Cosey, oli entinen mainostoimiston työntekijä ennen taiteilijaksi ryhtymistään.

Hän julkaisi yksi tai yhdessä muiden kanssa albumeita 1970-luvulta alkaen, kunnes 1988 oli vuorossa tämä "Voyage en Italie" eli Matka Italiaan 1 & 2. Cosey itse luonnehti tarinaa seuraavalla tavalla;

"A part of my family is American, they had emigrated at the time of my great-grandfather, and we have kept in touch with them. I have always asked what my life would have been if I had been a part of that family branch. And between the different answers, there would have been Vietnam."

Kantavana teemana ovat elämän menetetyt mahdollisuudet. Itselleni ei koko homma ole koskaan auennut. Päähenkilöiden vaiheet kyllä esitellään kattavasti, mutta onkohan tämä opus liian älyllinen? Tässä ei todellakaan ole kyse suoraviivaisesti kertomuksesta, jossa on alku, keskikohta ja loppu. Tämä on hyvin elämänmakuinen tarina, joka vain yksinkertaisesti pudottaa minut lukijani kärryiltä - siis loppujen lopuksi.

Miksi sitten edes kirjoitan tästä teoksesta? Tietenkin siksi, että se antaa lukijalle haasteen miettiä samaa aihetta. Mitä olisin tehnyt päähenkilöiden ominaisuudessa tai mitä menetettyjä mahdollisuuksia omassa elämässäni on ollut. Joihinkin kysymyksiin ei taida olla oikeita vastauksia tai vastauksia ensinnäkään. Jatkan kaksiosainen näytelmän tavaamista ja ehkä joku päivä myös ymmärrän sen täysin.