Mustanaamio

Lapsuuden ja varhaisten teinivuosien yksi ehdottomista suosikeista oli Mustanaamio.  Reilun vuoden päästä Mustis täyttää kunnioitettavat 80 vuotta. Lee Falkin kehittelemä hahmo ilmestyi ensimmäisen kerran sanomalehdissä helmikuussa 1936 ja sai oman julkaisun eri puolilla maailmaa seuraavina vuosikymmeninä. Suomessa hahmo tunnettiin myös Fantomina, Naamiona ja Urjana.

Vaikka kustantaja Egmont päätti lopettaa varsinaisen Mustanaamio -lehden vuonna 2010, on sen jälkeen fanien toivomuksesta ilmestynyt erikoisjulkaisuja. Omista joululahjoistani paljastui kovakantinen, vuoden 1969 vuosikerta-Mustanaamio. Se sisältää mustavalkoisten tarinoiden lisäksi muutaman yksisivuisen värisarjan sekä kansikuvagallerian. Oivaltavan ja hauskankin esipuheen on kirjoittanut Jaana Suorsa.

Mustanaamio-tarinoissa ei yleensä ollut kovin ihmeellisiä juonenkäänteitä ja lopputuloksesta ei koskaan ollut epäselvyyttä. Viidako
ssa asuva mystinen hahmo onnistui aina kääntämään tilanteen edukseen, oli lähtöasetelma sitten mikä tahansa. Kun Mustanaamio oli "kuolematon", oli tarinoita helppo sijoittaa mihin tahansa aikakauteen viimeisen 400 vuoden ajalta. Tarinoita Mustis luki Pääkalloluolassaan pitämästään päiväkirjasta.

Tämän vuosikirjan värilliset yksisivuiset ovat labiileja eivätkä jaksa viehättää edes ajan patinallaan. Sen sijaan itse tarinat kiehtovat, koska Mustanaamio on yksiselitteisesti kova jätkä. Hänellä ei tunnu olevan edes Teräsmiehen, Lepakkomiehen tai Hämähäkkimiehen kummallisia angsteja, vaan hän on täysin taipumaton paineenkin alaisena.

Taitaa olla parasta korjata muutkin saatavilla olevat vuosikirjat talteen sateisten tai kylmien päivien viihdyttäjäksi. Toisaalta ei ole syytä unohtaa näitä klassisia lausahduksia;

Kun Mustanaamio liikkuu, on salamakin hidas kuin etana.
Mustanaamio hiipii äänettömämmin kuin viidakkokissa.
Et koskaan löydä Mustanaamiota - hän löytää sinut.
Kun Mustanaamio kysyy, silloin vastataan.
Mustanaamion ääni saa verenkin hyytymään.
Mustanaamiolla on kymmenen tiikerin voimat.
Älä koskaan tähtää aseella Mustanaamiota.
Mustanaamiolla on tuhat silmää ja tuhat korvaa.
Mustanaamio on kova koville.
Joka näkee Mustanaamion kasvot, häntä kohtaa kauhea kuolema
On tilanteita, jolloin Mustanaamio poistuu viidakosta ja kävelee kaupungin kaduilla kuin kuka tahansa meistä.
Herätä pimeässä ja nähdä Mustanaamio - mikä kaamea kohtalo konnille.

Lentosotamies Pommi

Vuosina 1915-2001 elänyt ruotsalainen Torsten Bjarre loi 1950-luvulla Flygsoldat 113 Bom -nimisen sarjakuvahahmon, joka sitten 1970-luvulle tultaessa löysi tiensä Suomeen nimellä Lentosotamies Pommi.

Vaikkapa Masiin verrattuna Lentosotamies Pommi ei ehkä ole aivan niin älyllistä huumoria, mutta omalla tavallaan ruotsalainen aseveljemme pursuaa hyvää tahtoa. Hän ei ole itseasiassa lainkaan tyhmä ja osaa kostaa kokemansa väärydeet reippaalla sotilashuumorilla. Tiukan paikan tullen tulipalo sammutetaan lumipalloilla, liian ison piipun pitää suussa muutama ilmapallo ja housut prässätään tiejyrän avulla.

Bjarren piirrosjälki on graafisesti pienieleistä, mutta toimii omassa lajissaan erittäin hyvin. Lentosotamies Pommi on helppoa lukea ja Semicin sarjakirjana se onkin ollut varmasti yksi maamme suosituimmista toalettisarjiksista. Semicin sarjaa täydensi Masin ja Pommin lisäksi Mokkeri, josta ehkä joku toinen kerta pientä kommentointia.

Itselleni Lentosotamies Pommi avautuu varhaisen teini-iän hauskana peruslukemistona, jonka aihepiirit olivat aina hyvin viattomia. Silloin tällöin Pommi tosin osoittaa lähes anarkistisia piirteitä, joten kyllähän miehessä särmääkin oli.

Barelli

Satunnainen lukija voi Barelli-sarjakuvaa selaillessaan luulla katsovansa Tinttiä. Herra de Moor nimittäin työskenteli vuodesta 1950 lähtien Hergen studioilla ja omaksui erittäin hyvin mestarin tyylin. Barelli on erittäin pikkutarkasti piirrettyä sarjakuvaa, jonka käsikirjoituksessa kukkii hyväntahtoinen huumori. Roistoja toki on, mutta hekin lähinnä naurettavia lurjuksia.

Barelli itsessään ei ole mikään nyrkkisankari tai asetta heiluttava salapoliisi, vaan hieman Tintin tyylisesti hän ratkaisee ongelmat joko tuurilla tai taidolla. Mukanaan hänellä on vaihteleva joukko apureita tarinoiden tapahtuessa usein eksoottisissa maissa.

Kuten niin monet omat suosikkini, kuuluu herra Barelli vanhan ajan sarjakuviin. Niissä ei pahemmin moralisoitu tai otettu kantaa maailman tapahtumiin, vaan tarinat kulkivat selkeästi alusta selkeään loppuun. Eri etsinet ryhmät kuvattiin kärjistetysti, joten halutessaan näistä albumeista löytää helposti rasistia luonnehdintoja. Täytyy kuitenkin muistaa jatkuvasti, että kyse on oman aikansa viihteellisestä tuotteesta. Sitä ei auta tarkastella meidän aikamme moraalikäsitysten pohjalta. Sen sijaan on lupa nauttia Barellin tapauksessa Bob de Moorin tarkasta kynästä ja reippaista seikkailuista.

Tenavat

Tarvitseeko Jaska Jokusesta kirjoittaa yhtään enempää? Eikö aihe ole jo aikaa sitten kaluttu loppuun? Voiko tästä edes yrittää sanoa jotain relevanttia?


Vastaus kaikkiin kysymyksiin on myönteinen. Jaska Jokunen tulee päivä päivältä tärkeämmäksi yhteiskunnallisten olojen muuttuessa levottomiksi ja pahoinvoinnin levitessä. Pallopäinen piirroshahmo on nimittäin mitä parhain roolimalli kenelle tahansa masentuneelle. Muistetaan vaikka hänen legendaarista neuvoaan Epulle; mikäli olet masentunut, muista painaa leuka rintaa vasten - jos nostat katsettasi, olosi piristyy ja hyvä masennus menee aivan hukkaan!

Loistavan suomalaisen nimen saanut Jaska Jokunen on siis mitä positiivisin henkilö, joka yhdessä koiransa Ressun kanssa muodostaa toisiaan täydentävän tiimin. Tosin Ressu leijailee omissa sfääreissään, jotka eivät luultavasti ole koskaan Jaskalle oikein auenneet. Yhdessä stripissä Jokunen toteaa paljon puhuvasti; millaista olisikaan omistaa ihan tavallinen koira-koira.

Suomeen Jaska rantautui joskus 1960-luvulla ja eli kiihkeimmät vuotensa 1980-loppuun mennessä. Charles M. Schulzin luoma maailma koostui loppujen lopuksi hyvin rajallisesti määrästä ihmisiä, joten se tavallaan söi itsensä loppuun. Mitään kovin kehnoa tavaraa ei mestarin kädestä koskaan päässyt, mutta itselleni ne vanhimmat sarjat ovat ainoat oikeat.

Eikä kukaan voi olla tuntematta suurta myötätuntoa Jaskaa kohtaan, kun hän haaveilee punatukkaisesta tytöstä.....

Pikku-Riku

Ruotsalaisen Torsten Bjarren piirtämä Pikku-Riku oli niitä 1970-luvun sarjakuvia, joista tuli välittömästi hyvälle tuulelle. Pikku-Riku perheineen muodosti muumimaisen ympäristön, jossa tapahtui koko ajan, mutta ei koskaan mitään väkivaltaista.

Alkuperäiseltä nimeltään Pikku-Riku oli Lilla Fridolf vuosimallia 1956. Hänestä tehtiin kuunnelmia ja elokuvia, viimeksi mainittuja peräti neljä. Rune Moberg käsikirjoitti jutu, jotka sitten Bjarre piirsi. Eräässä nettikeskustelussa Kvaak-sivustolla joku vertaa Pikku-Rikua Ville Vallattomaan, mutta omasta mielestäni ruotsalainen villikkomme oli amerikan serkkuaan huomattavasti viisaampi. Hänen kepposensa eivät ole pahansuopia, vaan älykkäitä. Loppujen lopuksi Pikku-Riku pitää aina oman perheensä puolta. Perheen, jossa äiti on oikea matroona ja isä lystikäs tollukka. Vaikka rouva määrääkin kaapin paikan perheessä, saa isäkin joskus sanoa sen kuuluisan viimeisen sanan.

Tämä sarjakuva ei varmaan enää nykyään oikein toimi, sillä siitä puuttuu kokonaan erotiikka, väkivalta ja tiedostavuus. On vain ryhmä ihmisiä, joista varsinkin aikuiset toimivat väliin hyvin irrelevantisti. Lehteä ilmestyi Suomessa vuosina 1976-78, minkä lisäksi Semicin sarjakirjoissa on ollut muutamia tarinoita.

Mukavaa, mutkatonta vanhan ajan tyylittelyä, jota suosittelen poimimaan mukaan divarin pahvilaatikoista.

Markos

Tämän sarjakuvan saaminen itselle oli näin jälkikäteen ajateltuna todella tärkeä heti pienen pojan elämässä. Markos, robottiajan sankari, iski täydellisesti noin 10 -vuotiaan lapsen mielikuvitukseen. Tarinat olivat selkeitä taisteluita hyvän ja pahan välillä, Russ Manningin piirrokset silkkaa taidetta ja tyttöystävä Leejakin aiheutti jotain tiedostamatonta.

Markoksia pystyi ostamaan divareista 70-luvun lopulla ja 80-luvun alussa pilkkahintaan. Onnistuinkin keräämään tätä sarjaa muutamia kappaleita, mutta harmikseni useita jäi löytymättä.

Lisäbonuksena Markoksessa oli jatkosarja Muukalaiset, joka sitten harmillisesti jäi kesken Markoksen julkaisun loputtua. Alkuperäisversiona tuon Manningin piirtämän sarjiksen voisi varmasti löytää.


Markoksen perusideana on vuoden 4000 aika, jolloin robotit ovat ottamassa vallan ihmisiltä. Onneksi Markoksen kasvattajana toiminut robotti A1 on aikaa sitten nähnyt tämän tuhoisan tulevaisuuden ja valmentanut miehemme sekä fyysisesti että henkisesti kohtaamaan vihamieliset robotit. Markos takoi viimeksi mainittuja pelkillä nyrkeillään tehden tyhjäksi näiden tai jonkun vallanhimoisen despootin suunnitelmat maailmanvalloituksesta.

Markos on oikeastaan Tarzan siirrettynä tulevaisuuteen. Tyttöystävä Leeja on täydellinen kopio Janesta ja juonetkin ovat viidakkosankarin seikkailujen kaltaisia. Tässä nyt ei ole mitään ihmeellistä, sillä Russ Manning piirsi myös Tarzania 60-luvulla kohoten kyseisen sarjakuvan ehdottomiin huippuihin. Hänen piirrosjälkensä on äärimmäisen realistista, täynnä lihaksikkaita miehiä sekä eroottisesti latautuneita naisia. Palataan tähän aiheeseen, jahka hiljaksiin ilmestyvä blogini pääsee viidakkoon saakka.

Professori Palmupuu

Viime vuoden syyskuussa kuollut alankomaalainen Dick Briel tuli tunnetuksi lähinnä "Professor Julius Palmboom" -sarjiksistaan. Suomeksi näitä tarinoita ilmestyi "Professori Palmupuu" -nimellä. Kovin tuottelias ei Briel Palmupuunsa kanssa ollut, sillä kokonaisia tarinoita ehti ilmestyä vain neljä.

Palmupuu on älykäs mies, joka ei tietysti professorin kyseessä ollessa ole mikään yllätys. Yhdessä hieman hitaammin reagoivan kumppaninsa kanssa he selvittävät arvoituksia, jotka kuuluvat jonkinlaisen science fictionin piiriin. Tacho-kasvin arvoituksessa eräs mies on saanut uskomattomat muusikon kyvyt erään Etelä-Amerikasta löydetyn kasviuutteen avulla. Tämä Brielin järjestyksessä ensimmäinen albumi on vanhanaikaisella tavalla viehättävä. Toimintaa on juuri sopivasti, juonen kuljetus on sujuvaa ja ennen kaikkea tarina itsesssään onnistuneen jännittävä.

Piirroksiltaan Palmupuu on ajoittaan silkkaa Tinttiä ja tämä on pelkästään positiivinen toteamus. Kuvat ovat realistisia, joskin henkilöhahmot Tintin tavoin rajusti tyyliteltyjä. Käsittääkseni nämä sarjakuvat sopivat melkein kaikenikäisille, mutta toki väkivaltaakin mahtuu mukaan. Parhaiten Professorimme puhuttelee tuossa aikuisuuden kynnyksellä. Siinä iässä ainakin itse tulin nauttineeksi suorastaan yliannostuksen tieteistarinoita muodossa jos toisessa.


Professori Palmupuun seikkailut kannattaa ehdottomasti korjata divarin alelaarista mukaan. Niistä ei varmaan koskaan tule mitään suurta keräilykohdetta, mutta sopivina annostuksina niiden nauttimista voi suositella milloin vain.