Tenavat

Tarvitseeko Jaska Jokusesta kirjoittaa yhtään enempää? Eikö aihe ole jo aikaa sitten kaluttu loppuun? Voiko tästä edes yrittää sanoa jotain relevanttia?


Vastaus kaikkiin kysymyksiin on myönteinen. Jaska Jokunen tulee päivä päivältä tärkeämmäksi yhteiskunnallisten olojen muuttuessa levottomiksi ja pahoinvoinnin levitessä. Pallopäinen piirroshahmo on nimittäin mitä parhain roolimalli kenelle tahansa masentuneelle. Muistetaan vaikka hänen legendaarista neuvoaan Epulle; mikäli olet masentunut, muista painaa leuka rintaa vasten - jos nostat katsettasi, olosi piristyy ja hyvä masennus menee aivan hukkaan!

Loistavan suomalaisen nimen saanut Jaska Jokunen on siis mitä positiivisin henkilö, joka yhdessä koiransa Ressun kanssa muodostaa toisiaan täydentävän tiimin. Tosin Ressu leijailee omissa sfääreissään, jotka eivät luultavasti ole koskaan Jaskalle oikein auenneet. Yhdessä stripissä Jokunen toteaa paljon puhuvasti; millaista olisikaan omistaa ihan tavallinen koira-koira.

Suomeen Jaska rantautui joskus 1960-luvulla ja eli kiihkeimmät vuotensa 1980-loppuun mennessä. Charles M. Schulzin luoma maailma koostui loppujen lopuksi hyvin rajallisesti määrästä ihmisiä, joten se tavallaan söi itsensä loppuun. Mitään kovin kehnoa tavaraa ei mestarin kädestä koskaan päässyt, mutta itselleni ne vanhimmat sarjat ovat ainoat oikeat.

Eikä kukaan voi olla tuntematta suurta myötätuntoa Jaskaa kohtaan, kun hän haaveilee punatukkaisesta tytöstä.....

Pikku-Riku

Ruotsalaisen Torsten Bjarren piirtämä Pikku-Riku oli niitä 1970-luvun sarjakuvia, joista tuli välittömästi hyvälle tuulelle. Pikku-Riku perheineen muodosti muumimaisen ympäristön, jossa tapahtui koko ajan, mutta ei koskaan mitään väkivaltaista.

Alkuperäiseltä nimeltään Pikku-Riku oli Lilla Fridolf vuosimallia 1956. Hänestä tehtiin kuunnelmia ja elokuvia, viimeksi mainittuja peräti neljä. Rune Moberg käsikirjoitti jutu, jotka sitten Bjarre piirsi. Eräässä nettikeskustelussa Kvaak-sivustolla joku vertaa Pikku-Rikua Ville Vallattomaan, mutta omasta mielestäni ruotsalainen villikkomme oli amerikan serkkuaan huomattavasti viisaampi. Hänen kepposensa eivät ole pahansuopia, vaan älykkäitä. Loppujen lopuksi Pikku-Riku pitää aina oman perheensä puolta. Perheen, jossa äiti on oikea matroona ja isä lystikäs tollukka. Vaikka rouva määrääkin kaapin paikan perheessä, saa isäkin joskus sanoa sen kuuluisan viimeisen sanan.

Tämä sarjakuva ei varmaan enää nykyään oikein toimi, sillä siitä puuttuu kokonaan erotiikka, väkivalta ja tiedostavuus. On vain ryhmä ihmisiä, joista varsinkin aikuiset toimivat väliin hyvin irrelevantisti. Lehteä ilmestyi Suomessa vuosina 1976-78, minkä lisäksi Semicin sarjakirjoissa on ollut muutamia tarinoita.

Mukavaa, mutkatonta vanhan ajan tyylittelyä, jota suosittelen poimimaan mukaan divarin pahvilaatikoista.

Markos

Tämän sarjakuvan saaminen itselle oli näin jälkikäteen ajateltuna todella tärkeä heti pienen pojan elämässä. Markos, robottiajan sankari, iski täydellisesti noin 10 -vuotiaan lapsen mielikuvitukseen. Tarinat olivat selkeitä taisteluita hyvän ja pahan välillä, Russ Manningin piirrokset silkkaa taidetta ja tyttöystävä Leejakin aiheutti jotain tiedostamatonta.

Markoksia pystyi ostamaan divareista 70-luvun lopulla ja 80-luvun alussa pilkkahintaan. Onnistuinkin keräämään tätä sarjaa muutamia kappaleita, mutta harmikseni useita jäi löytymättä.

Lisäbonuksena Markoksessa oli jatkosarja Muukalaiset, joka sitten harmillisesti jäi kesken Markoksen julkaisun loputtua. Alkuperäisversiona tuon Manningin piirtämän sarjiksen voisi varmasti löytää.


Markoksen perusideana on vuoden 4000 aika, jolloin robotit ovat ottamassa vallan ihmisiltä. Onneksi Markoksen kasvattajana toiminut robotti A1 on aikaa sitten nähnyt tämän tuhoisan tulevaisuuden ja valmentanut miehemme sekä fyysisesti että henkisesti kohtaamaan vihamieliset robotit. Markos takoi viimeksi mainittuja pelkillä nyrkeillään tehden tyhjäksi näiden tai jonkun vallanhimoisen despootin suunnitelmat maailmanvalloituksesta.

Markos on oikeastaan Tarzan siirrettynä tulevaisuuteen. Tyttöystävä Leeja on täydellinen kopio Janesta ja juonetkin ovat viidakkosankarin seikkailujen kaltaisia. Tässä nyt ei ole mitään ihmeellistä, sillä Russ Manning piirsi myös Tarzania 60-luvulla kohoten kyseisen sarjakuvan ehdottomiin huippuihin. Hänen piirrosjälkensä on äärimmäisen realistista, täynnä lihaksikkaita miehiä sekä eroottisesti latautuneita naisia. Palataan tähän aiheeseen, jahka hiljaksiin ilmestyvä blogini pääsee viidakkoon saakka.